sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Tipi ihmemaassa




Pitkästä aikaa tällä viikolla ehdin näpertelemään minikokoisiakin asioita. Ensin viikolla eräänä iltana askartelin tuolin paikallisessa nukkekotikerhossa. Tämän jälkeen viikonloppuna kävin rakentelemassa lumilapion hieman suuremman harrastajapiirin kanssa, Nukkekotiyhdistyksen kokouksen yhteydessä. 

Töiden vastapainoksi pienten asioiden millintarkka rakentelu lepuuttaa mukavasti hermoja ja tuo energiaa muihin toimiin. Omien kättenjälkien ihastelu saa aikaan hyvän mielen. Ja asiat näyttävät pääsääntöisesti paljon herttaisemmilta, kun ne tehdään 1:12, 1:18 tai vaikkapa 1:24 -kokoisina. Olen itse huomannut tämän valitettavan usein vaate- tai kenkäostoksilla. Kun mallinuken päällä olevat tuotteet ovat montaa numeroa pienemmät kuin oma tarve, niin se vain näyttää sievemmältä. 


Nukkekotipiireissä on myös paljon bloggaajia. Sain viikonlopun tapahtumassa taas muutaman uuden vinkin kiinnostavista blogeista. Kiitokset niistä! Teitä seurataan. ;) 

Keltaista

Viime päivinä olen ollut keväthuuman kourissa. Tiedättekö mistä sen tietää? Joka kevät koittaa se hetki, kun kaikki keltainen iskee verkkokalvon läpi tajuntaan, ja on vain pakko saada. Ensimmäinen tapaus osuu viime viikonlopulle, kun kävin kenkäkaupassa etsimässä uusia työkenkiä. Onnekseni ne löytyivätkin helposti, mutta sitten matkalla kassalle SE iski. 


Näin ne. Keltaiset tennarit! Olen aina ihmetellyt tuota etenkin teini-ikäisten suosimaa merkkiä, joka on mielestäni ylihinnoiteltu rankasti. Mutta kas, kun merkkiä valmistetaan keltaiset tennarit, tämä täti puskee kuin raivohärkä hyllylle. Ohi kaikkien muiden nuorten, hullaantuneena ostamaan itselleen kevätkengät. Oi iloa, oi valoa! 


Toisen tapauksen päävastuun kantaa entinen työkollegani, joka käväisi päivänä eräänä kahvittelemassa. Mukanaan hän toi ihanan keltaisen kevätkukan. Asettelin sen pöydälle, keltaisen lampun vierelle, tuottamaan iloa ja valoa huusholliimme. 

Ja sitten se kolmas tapaus. Kiirehtiessäni työpäivän jälkeen junalle, käväisin hakemassa matkaevääksi aseman kahvilasta täytetyn patongin. Matkaa junalaiturille oli vain muutamia kymmeniä metrejä, joten olisinhan minä voinut kantaa patonkini hyvin kädessäkin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Verkkokalvoilleni piirtyi pöydällä lojuva kahvilan ihanan keltainen muovipussi samanaikaisesti kysymyksen kanssa, "tahdotteko patongin pieneen pussiin". Voi kyllä, kyllä minä tahdon. Muovipussin. Sen keltaisen! Tätäkö se keltatauti parhaimmillaan on…? 






torstai 19. maaliskuuta 2015

Kevätväsymystä

Kevätaurinko on paistanut koko viikon. Kissoja se tuntuu hellineen. Minua ei. Pitkän harmaan talven jälkeen aurinko tuo esiin taas sen muiston, jota en olisi kaivannut. Migreeni. Karvaiset kaverimme taas hakeutuvat paikkaan, jossa aurinko lämmittää. Itse olen työskennellyt verhot kiinni ja kulkenut ulkona aurinkolasit päässä. Ja sitten se kamala väsymys... Toiset väsyvät syyspimeällä, minä keväällä. Voisin nukkua kellon ympäri aivan helposti.






 Olen syntynyt keväällä. Usein syntymäpäiväni ovat osuneet pääsiäisen nurkille. Tänä vuonna pääsiäinen on aikaisessa, ja omat juhlani ovat vasta myöhemmin. Pääsiäinen on eräs lempijuhlapyhistäni, kuten aiemmissa kirjoituksissa olen ehkä jo antanut ymmärtää. Muutama viikko sitten huomasin ensimmäisten pääsiäiskukkien ja -koristeiden saapuneen kauppoihin. Se sai mielen virkistymään ja energian virtaamaan. Hetkellisesti. Kunnes auringonpaiste tuli ja väsytti taasen. Mutta ajatus pääsiäisestä piristää. Sieltä se tulee. Ihana, keltainen pääsiäinen.

perjantai 13. maaliskuuta 2015

Kävelyllä Helsingissä

Opiskellessani Helsingissä, harrastimme erään ystäväni kanssa kävelykierroksia eri teemoilla. Yleensä päätimme valita kerrallaan yhden kaupunginosan, hautausmaan, tms. kohteen, jonne suuntasimme tutustumaan. Toisinaan meillä oli apunamme kartta, tai jokin opas, josta saimme lisätietoa. Esimerkiksi Hietaniemen hautausmaalta on saatavissa kartta, johon on merkitty monien aikanaan tunnettujen henkilöiden hautapaikat.

Hyviä karttoja ja oppaita sai myös Helsingin matkailuneuvonnasta. Toisinaan valitsimme kohteen vain silläkin perusteella, missä emme ennen olleet käyneet, tai mikä vaikutti juuri sillä hetkellä mukavalta suunnalta.



Tässä eräänä esimerkkinä kerron teille korttelista nro 449, joka tunnetaan myös Lars Sonckin korttelina. Vuonna 1998 julkaistiin Kaisa Rastimon ohjaama elokuva Säädyllinen murhenäytelmä, joka perustui Helvi Hämäläisen kirjoittamaan samannimiseen romaaniin. Elokuvan kohtauksia oli kuvattu mm. Etu-Töölössä sijaitsevalla Museokadulla, jossa kuvissa vilahteli tämä kyseinen korttelikin. Syynä kuvauspaikan valintaan oli varmastikin hienon ja poikkeuksellisen hyvin yhtenäisenä säilyneen rakennuskannan lisäksi se seikka, että samalla kadunpätkällä asui aikanaan myös kirjailija Olavi Paavolainen. Hänen uskotaan yleisesti nimittäin olleen eräänä esikuvana Helvi Hämäläisen teoksessa.
 

Tämä kortteli löytyy mm. Etu-Töölön arkkitehtuurioppaasta, kohdasta 27. Mikäli Sonckin alkuperäinen suunnitelma olisi toteutunut, näitä kokonaisuuksia olisi rakennettu Etu-Töölöön laajemminkin. Nyt tämä kortteli on ainut laatuaan. Kuusikerroksisista, klassistista yhtenäisellä avopihalla olevaa kokonaisuutta ei Sonck itse ole tosin toteuttanut. Rahojen loputtua hänen omistamaltaan yhtiöltä, toteuttivat toiset rakentajat ja suunnittelijat kokonaisuuden. Tosin Lars Sonckin suunnitelmien pohjalta. Ja onpa tästä korttelista laadittu kokonaan oma kirjansakin.

Elämä raiteilla

Olen aina pitänyt junista. Automatkustus ei ole ollut lainkaan niin mukavaa. Kun olin pieni, kärsin henkilöautossa ja bussissa helposti matkapahoinvoinnista. Mummulassa kävimme usein junalla, jolla pitkän matkan matkustaminen oli paljon helpompaa. Junaan päästyäni kuulemma heitin välittömästi kengät pois jalasta ja nostin jalat penkille. Ja ryhdyin lukemaan. 

Nykyään kuljen taas paljon junalla työmatkoja. Aika kuluu nopeasti töitä tehden. Myös lomalla junailemme mieluusti. Tuolloin voi keskittyä katselemaan ikkunasta vaihtuvia maisemia, tehdä käsitöitä, tai vaikkapa lukea.


Vuosia sitten olen myös työskennellyt raiteilla. Tai paremminkin niiden kunnossapidon ja rakentamisen parissa. Nautin tuosta työstä kovasti. Ennenvanhaan raiteilla työskentelevää työporukkaa kutsuttiin topparoikaksi. Rautateillä ryhmähenki oli vahva ja työt etenivät. Sama voima auttaa nykyäänkin eteenpäin, myös muilla aloilla. Kun töissä on mukavaa ja puhalletaan yhteen hiileen, kuluvat päivät kuin siivillä ja saa paljon aikaan. 


Mielelläni matkustelisin junalla vieläkin enemmänkin. Valitettavasti junalippujen korkea hintataso Suomessa kannustaa autoilemaan. Voidakseni junailla enemmän, tarvitsisin lottovoiton. Hullunkuriselta tuntuu, että itselläni ei ole ollut varaa ostaa sarja- tai kausilippua työmatkoille, koska yksittäisillä tarjouksilla olen saanut kuljettua paljon edullisemmin. Mutta niin se vain on ollut.


Muutama vuosi sitten junailimme lomamatkallamme Romaniassa. Pisin siirtymä oli seitsemän tunnin mittainen, jolloin oli aikaa ihailla vaihtuvia maisemia ja Romanian maaseutua. Autokannan ollessa alhainen, näkyi maaseudulla säännöllisesti hevoskärryjä. Marraskuussa näkymä ei olisi välttämättä ollut lainkaan niin romanttinen, kuin miltä se keskellä kesää näyttäytyi. 


Seitsemän tunnin aikana ylitimme mutkitellen Karpaatit ja kiisimme läpi peltoaukeiden. Matkaa suunnitellessamme olin ennakkoluuloissani pelännyt huonokuntoisia junia. Vaan kalusto olikin yllättäen parempaa ja ennenkaikkea siistimpää kuin kotimaassamme. Mielelläni olisin matkannut vieläkin pidemmälle Romanian halki, mutta viikko oli rajallinen ja välillä oli mukava viipyä kauemminkin yhdessä paikassa. 


Miellyttäviä junailuhetkiä mahtuu paljon myös keskivertoviikkooni. Tällä viikolla aurinko on näyttäytynyt ja olen saanut ihailla tätä maisemaa jo useampaan otteeseen. Auringonsäteissä kylpevä huvipuisto saa aikaan hyvän mielen. Ja ennen kaikkea tämä maisema siivittää työpäivän jälkeen kotimatkalle. Siinä jos missä on voimaa!



tiistai 10. maaliskuuta 2015

Rakkaat pikku pölynkerääjäni

Kaikki naistenlehdet ja iltapäivälehdet tuntuvat olevan kevätsiivovimmassa. Vinkkejä kuinka päästä turhista, pölyä keräävistä tavaroista eroon, tuntuu löytyvän joka nurkan takaa. Vaan kun en tahdo päästä eroon. Rakastan tavaroitani. Etenkin niitä turhia pölynkerääjiä!

Keittiö on sikin sokin. Mutta silti silmäni lepää juuri siinä turhan tavaran hyllyllä. Siellä on keltainen kattila, jonka pohja on ruostunut puhki. Se on muuten saman mallinen kuin vieressä oleva parempikuntoinen, Anita Wangelin suunnittelema Rondo-kattila. Jonka päällä taas on valkopohjainen Vegeta-kasari, ruosteessa pohjastaan sekin Esteri Tomulan suunnittelema ihanuus. Samoin on käynyt myös keltaiselle Pehtoori-kannulle, joka on Antti Nurmesniemen taidonnäyte. Eikä paremmassa kunnossa ole myöskään puolalainen punainen voisulakippo tai äitini 15-vuotislahjaksi saama valkoinen emalikahvipannu. 

 

Eli hyödytöntä kamaa. Hyllyn täydeltä. Ja voi että kuinka niistä nautinkaan! Olisi siellä muutamia ihan käyttökelpoisiakin astioita. Vaan niitäkään en raaski käyttää. 
Pölyt ehkä voisin pyyhkiä...

maanantai 9. maaliskuuta 2015

Värit


Parasta keväässä juuri tällä hetkellä on se, kun pääsiäiskoristeet ja -kukat kaikkine ihanine väreineen saapuvat kauppaan. Aina toisinaan itsehillintä pettää, ja ruokakaupasta kotiin tarttuu ruokaostosten mukana myös kukkia. Eikä vain yhtä lajia. Vaan monia! Olo on kuin lapsena karkkikaupassa! 
 
  

Samalla tavoin karkkikauppatunnelmiin pääsee vaikkapa matkoilla, kun yhtäkkiä havaitsee jonkun oven tai mainoskyltin, jonka värimaailma iskee suoraan tajuntaan. Toisinaan voi käydä vaikkapa niin, että oven eteen jää seisomaan pitkäksi aikaa odottelemaan, jotta tekstiviestiä naputteleva tupakoitsija lähtisi pois tuon ihanan valokuvauksellisen kohteen edestä. Aina odottelukaan ei tuota tulosta, vaan on taivuttava - ja otettava tupakoitsija mukaan kuvaan.  


Puhumattakaan kaikista söpöistä, pienistä, värikkäistä autoista. Keskiverron suomalaisautokannan homogeenisyys saa tunteen kasvamaan entisestään. Näihin ei joka päivä törmää. Mitä sitten, vaikka niissä ei ole ilmastointia, luistonestoa, puhumattakaan muista ajoturvallisuuteen tai -mukavuuteen vaikuttavista tekijöistä. Tai sisälle mahtuisi kuskin lisäksi juuri ketään muuta. Niiden tarkoitus on olla söpöjä, ja siinä ne ovat onnistuneet!


Ja siitä söpöydestä puheenollen.. Kun se tunne iskee, kelpaavat söpöiksi kuvattaviksi vaikka sirot neljäkymmennumeroiset lättäjalat, punaisissa kävelykengissä, seisomassa söpöllä ja värikkäällä laattalattialla. Söpöys on tunne, jonka valtaan saattaa kuka tahansa joutua. Kunhan tunnelma on kohdallaan. Ja ne värit!

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Evitan lumoissa

Myönnän, etten ole ollut koulussa aina historian tunneilla hereillä. Kyseessä oli ehkäpä eniten inhoamani kouluaine, johon en saanut motivoitua itseäni. En sitten millään. Moni asia onkin loksahtanut vasta myöhemmällä iällä paikoilleen, kun olen löytänyt palasen historiasta jossain kiinnostavassa yhteydessä uudelleen. 

Eräs historian henkilö johon juuri vastikään tutustuin, on Eva Peron. Argentiinan presidentti Juan Peronin vaimo. Köyhistä oloista syntyisin oleva kaunis näyttelijä ja hyväntekijä, joka kuoli ainoastaan 33-vuotiaana, vuonna 1952. Tuttavallisemmin Evita. 


Eläessään Evita oli kiistelty henkilö. Aristokraatit halveksuivat. Kansa jumaloi ja piti lähes pyhimyksenä. Myös Suomessa Evita oli tunnettu ja hänestä uutisoitiin paljon. Eikä vauhti hiljentynyt kuolemankaan jälkeen. Vuoteen 1976 saakka Evitan ruumista kuljeteltiin ympäri maailmaa. Aluksi piilotellen, viimeisinä vuosina näytteille asettaen. Kunnes se viimein saatettiin haudan lepoon Buenos Airesissa. 


Säveltäjä Andrew Lloyd Webber teki musikaalin tästä tarunomaisesta hahmosta. Musikaalista julkaistiin ensin vuonna 1976 äänite, jonka jälkeen ohjaaja Harold Prince innostui aiheesta. Lontoon West Endissä musikaali sai ensi-iltansa vuonna 1978. Tämän jälkeen musikaalista on esitetty lukuisia versioita ympäri maailmaa, onpa siitä tehty elokuvakin. 

Olen kuitenkin onnellisen tietämättömänä välttynyt koko tarinalta tähän saakka. Onneksemme suunnitellessamme taannoin elokuviin menoa Tampereella, sattui elokuvateattereissa olemaan tarjonnaltaan erinomaisen kiinnostamaton ilta. Näin tulimme tarkastaneeksi myös kyseisen illan teatteritarjonnan. Siellä olikin useampia kiinnostavia näytöksiä, joista päädyimme valitsemaan Tampereen Työväen Teatterin Evita-musikaalin. Syynä tähän oli pitkältikin se, että saimme hankittua liput kätevästi erään kuorokaverini kautta, joka esiintyi kyseisessä teoksessa. 


Vihdoin minunkin maailmani aukeni. Erittäin taitavat laulajat ja traaginen tarina veivät huomioni täysin.  Tunnetuin musikaalin kappaleista on ehdottomasti Don't cry for me Argentina. Muut kappaleet ovat jääneet paitsi suuresta suosiosta, mutta esimerkiksi aristokraattien halveksuntalaulu oli mielestäni musikaalin ehdotonta parhaimmistoa, ohittaen jopa tuon hittikappaleen. Teatterista ostamamme ohjelmalehtinen tarjosi hyvää perustietoa, jonka perusteella pääsin alkuun tiedon ahmimisessa internetin ihmeellisessä maailmassa. Nukuttuani yön yli, koin tarvetta haalia lisätietoa tuosta mystisestä henkilöstä ja musikaalin kappaleista. Prosessi jatkuu edelleen… Teatterissa käyminen kannattaa aina!

tiistai 3. maaliskuuta 2015

Helsinki ilmasta käsin

Ennen joulua pääsin katselemaan entistä opiskelukaupunkiani Helsinkiä ilmasta käsin. Kauppatorin viereen, Katajanokan laiturille on joitain aikoja sitten noussut suuren maailman tyyliin maailmanpyörä, Finnair Sky Wheel.


Pyörässä pyörivät korit ovat mukavia, ilmastoituja ja katettuja kabiineja, joihin mahtuu 4-6 henkilöä samanaikaisesti sisälle. Samankaltaisissa koreissa olen ollut hiihtolomareissulla Ylläksen laskettelurinteillä.Nyt sellaiset korit löytyvät siis myös pitkän maamme eteläkärjestä.


Harmiksemme päivä jona olimme liikkeellä, oli sateinen. Näin ollen valokuvaaminen huipulta ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla. Muutoin pimeällä ja talvisella säällä pyörässä käyminen on mukava piristysruiske, jota voin suositella. Jonojakaan ei ollut, kuten kesällä. Yksi mukava lisä pääkaupunkiseudun turistikohteisiin.

 Joskus voisinkin kertoa teille lisää tuon syrjäisen rannikkokaupungin vierailusuosituksia lomapäivän varalle. Kuvassa näkyvistä kohteista Uspenskin katedraali tosin on kohde, jossa itsekään en ole vieraillut. Eihän sitä nyt kuudessa vuodessa kaikkea ehtinyt. Etenkään kun kotoa kirkolle matkaa oli kokonaista kilometri... 


maanantai 2. maaliskuuta 2015

Made in Finland

Olen kovin laiska käymään vaateostoksilla. Teini-iässä oli vaihe, jonka kai jokaiselle on joskus tultava. Silloin vaatteiden shoppailu kuului kuvaan ja oli ehkä jopa hauskaa. Mutta yllättävän lyhyeen tuo vaihe jäi. Vaatekaupoissa tulee aina hiki. Etenkin talvella. Eivätkä ne mallinukkejen päällä ihanalta näyttävät vaatteet näytä koskaan samalta peilistä katsottuna. Miten kaikki tuntuvatkin istuvan yhtä huonosti. 

Kyllä ennen osattiin! Äidiltä perimäni vanhat vaatteet istuvat aivan toisella tapaa. Materiaali on laadukasta, aika ei ole iskenyt 50-luvun vaatteisiin yhtään niin kovalla kouralla kuin joihinkin 90- tai jopa 2000-luvun tekeleisiin. 


Monet vaatteet ovat täysin suomalaista tekoa. Tai ainakin viittaavat nimen puolesta kotimaahan. Finn Fashionin Kaunotar lienee peräisin jostain 70-luvun lopulta. Vakka-Suomen Tekstiili Oy:n Sheila lienee hieman vanhempaa alkuperää, ja nimensä perusteella veikkaisin sijainneen ehkä jossain Uudenkaupungin tai Laitilan tietämillä.  Kummastakaan yrityksestä en onnistunut löytämään lisätietoa, valitettavasti.
 

 Oma lukunsa ovat vanhat puuvillakankaat ja printtikuosit. Voi kun ne tuntuvat ihanan paksuilta ja kestäviltä, värien ja kuvioiden ollessa niin paljon kauniimpia kuin mitä keskivertokaupassa nykyisin näkee.


Eivätkä vanhat kengätkään jää laadukkuudessaan tai kauneudessaan yhtään varjoon. Palmrothin kenkätehtaan kengät ovat valmistuksessa edelleen, saatuaan uuden alun konkurssin jälkeen.


Lana -merkin kenkiä en muista viime vuosina kaupassa nähneeni. Onneksi Suomessa jonkin verran vielä kenkä- ja vaateteollisuutta löytyy. Valitettavan paljon on kuitenkin aikojen saatossa karannut ulkomaille. Elintaso maassamme on niin korkealla, että tuottaminenkin on kalliimpaa. Itse olen kuitenkin pyrkinyt suosimaan suomalaista, niin paljon kuin mahdollista. Tämä pätee niin vaatteissa, kengissä kuin elintarvikkeissakin. Vaikka panokseni onkin pieni, takaa se jollekin toiselle työtä.