Harjakorkeudessa

Eilen poikkesin tarvehankintareissulla paikassa, jossa olen käynyt leikkimässä jo neljättäkymmenettä vuotta. Siellä me taas katselimme tutussa seurassa paikan nukkekotia ja sen tarvikkeita, samassa huoneessa kuin joskus muinoinkin. Reissulta mukaani lähti puurimojen, paperien ja sänkyjen lisäksi myös yksi kokonainen perhe. Joudun valitettavasti vain aluksi erottamaan heidät toisistaan, sillä nyt rakenteilla olevasta talosta alkaa muodostua yhden ihmisen asunto. Noh, täytynee myöntää, että asiaan saattaa vaikuttaa myös se, että rikoin heti toisen uusista sängyistä. Tai no sanotaan vaikka niin, että sänkyyn asteli Gulliver…

Tänään aamulla sekoilin mittayksiköiden kanssa huolella ja muutoinkin oli takkuista, johon piikkiin tuo äsken mainitsemani sänkykin meni. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Keittiön lattiaa pähkäillessäni, sain taas kerran ahaa-elämyksen. Olen aina haaveillut ruudullisesta keittiön lattiasta ja tässä kodissa oli vihdoin sen vuoro! Maalasin yhden tako-kortin mustaksi ja toisen valkoiseksi. Tämän jälkeen lakkasin ne ja leikkelin ruuduiksi. Ja ei kun latomaan. Tuloksena tällainen linoleum-jäljitelmä. 

Välipohjiin leikattiin portaille aukot ja sitten pääsimmekin jo liimaamaan kasaan. Ikkunoiden teon siirsin myöhemmäksi, kuten myös kattoprojektin. Ensi yön mökki saa luvan kuivua ja huomenna ihmetellään rakennusprojektia uudesta näkökulmasta. 

Yläkertaan tuli siis pieni makuuhuone ja kylpyhuone. Väliseinä puuttuu vielä, mutta se tullee vasta katon kanssa samalla kerralla. Keskikerroksessa on koko kerroksen kokoinen olohuone, mutta porrassyöksyt eteiseen sekä yläkertaan tulevat viemään lähes puolet tilasta. 

 

Alakerta on jaettu eteiseen sekä keittiöön. Näiden välille virittelin jo kevyen väliseinän, josta tuli kaikkien odotusteni vastaisesti lähestulkoon pystysuora. Mielikuvissani tilojen välille tulee vielä pariovet, mutta katsotaan nyt mihin mielikuva ja taidot lopulta tulevat riittämään. Tässä vaiheessa ehtii hieman hengähtää ja pohtia muita asioita. Katsotaan jatkuuko tämä projekti jo huomenna, vaiko vasta myöhemmin. 

Krääsäkranssi (hillityn ystävät jättäkää väliin)

Tänään sain toteutettua projektin, joka oli ollut mielen päällä jo pitkään. Näin joskus jossain netissä pikkuleluista ja tilpehööristä tehdyn ovikoristeen, siis kranssin. Kyseinen koriste oli lopuksi maalattu valkoisella ja itselläni kävi mielessä ajatus, että lopputuote spreijataan hopealla, mutta kuinkas sitten kävikään...

Sain joululahjaksi ovikranssin, joka ei millään tavalla ole minun tyylinen. Meinasin sen jo hävittää vähin äänin, mutta se oli jäänyt tekemättä. Ajattelin, että tuota voisi joskus jotenkin tuunata. Tänään sitten yhtäkkiä muistin krääsäkranssin ja ei kun tuumasta toimeen. Toki ensin piti lapselle ehdottaa, että käytäiskö läpi ne hänen jemmaamat suklaamunayllärit (niitä on PALJON) ja muut pikkutilppikset ja tehtäis siitä semmonen koriste. Ehdotus meni läpi.

Tässä alkutilanne:

Kranssi olisi tuollaisenaan ollut liian iso ja harva tuunattavaksi, joten poistin nuo uloimmat ja harvemmat kieputukset kokonaan. Jäljelle jäi alla oleva rinkula. Alakuvan ylänurkassa näkyy jo tulevaa tuunausmateriaalia :) Sitten vaan kuumaliimapyssy kuumenemaan ja sommittelemaan.  

Lopputulos tässä!

 Mietin, että mitä tuonne keskelle laittaisi killumaan. Diskopallo oli liian kimaltava ja poikkeava tuosta värihässäkästä, joulupallo liian jouluinen ja äitinihän sen sitten keksi. Munakotelot, koska ne samalla kertoo siitä, mistä nuo tavarat on tulleet :) Onhan siellä toki vähän muutakin tilppistä eli ihan kaikki ei ole munantuomia. Ja tadaa, se oli siinä. Äitini myös oli sitä mieltä, ettei tuota kannata alkaa maalaamaan, vaan on hyvä tuollaisenaan. Ja äitiähän tulee uskoa! :) Kovasti kyllä itsekin tykkään tuosta, koska rakastan värejä ja leikkisiä juttuja. Varmasti joku alkuperäisestä kranssista pitävä saisi tuosta päänsäryn jne, mutta nyt se on meidän näköinen. Värikäs ja ei liian aikuismainen ;)

Ja jottei hyvä tavara mene haaskuulle, otettiin kranssista talteen sydämenmuotoinen tervetuloa-kyltti ja tuunattiin siitä WC:n oveen opaste. Sellainen meiltä olikin puuttunut! Ja tuo oli vielä sopivasti harmaa eli just passeli meidän eteisen värimaailmaan. Tänään oli hyvä askartelupäivä!

Pieni Pala Punaista Puolassa

Kuten jo kerroin, oli blogissa pieni tauko sen aikaa kun käväisin keväisellä minilomalla Puolassa. Retkemme suuntautui Gdanskiin ja sen ympäristöön. Syvästi katolisena maana näkyi uskonto joka puolella katukuvassa. Kirkkoja riitti lähes joka kortteliin. Uskonto oli mukana arjessa myös pilkkeenä silmäkulmassa. Omassa silmäkulmassani näin kaiken kameran linssin läpi pieninä punaisina paloina. Niistä tässä nyt maistiaisia. 

Ja kun ne maistiaiset nyt tuli mainittua, herahti vesi kielelle muistellessani puolalaisen keittiön tarjontaa. Matkalla ei koskaan ole syytä pihistellä nautinnoissa. Halpa hintataso mahdollisti joka päivälle runsaat ateriat ja löysät vaatteet taas mahdollistivat herkkujen ahmimisen. Rasvaa ja sokeria saimme lähes riittämiin, mutta energiaahan aktiivisella kaupunkilomailijalla kuluukin. Puolalaiset rakastavat jälkiruokia, enkä lainkaan ihmettele. Hieman enemmän ihmetystä aiheutti Smalec-levite, joka suoraan suomennettuna tarkoittaa laardia. Resepti tuohon leivän ja suolakurkun kanssa nautittavaan kansallisherkkuun pitää sisällään sian ihran lisäksi sipulia sekä pekonia. Tästä ei Pohjois-Karjala-projektissa olisi tainnut paljoa kiitosta herua.

Vaikka Gdansk ei ole kuin runsaan 800 km päässä Helsingistä, on katunäkymä jo paljon Keski-Eurooppalaisempi. Tai ehkä osin Itä-Eurooppalainen. Kommunismin hiipumisesta Neuvostoliiton romahdettua ei kuitenkaan ole kuin parikymmentä vuotta. Entisen presidentin, solidaarisuusliikkeen perustajan ja vuonna 1983 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen Lech Walesan hahmo esiintyi matkamuistoissa lähes yhtä paljon kuin Paavin. Itsekin huomasin hankkineeni posliinisen sormustimen, jota tuo entinen sähköasentaja kasvoillaan koristaa. 

Kommunismin ajan Puola toi Suomeen monia leluja ja satuhahmoja, joita lämmöllä muistan omassa lapsuudessani ihannoineeni. Tästä saamme kiittää Czestochowan kaupungin lelutehtaita. Gdanskista löytyy puolalaisten lelujen museo, Galeria Starych Zabawek, jossa on esillä ihanien peltilelujen lisäksi monia tuttuja hahmoja ja tavaroita. Animaatiotuotannon helmiä olivat esimerkiksi Jukka Virtasen äänellä meille suomalaislapsille puhunut tsekkiläinen Rosvo Rudolf, jonka puolalaisfiguuri museosta löytyi, sekä alkuperältään täysin puolalainen Nalle Luppakorva, jonka ääni Suomessa kuului taas Heikki Määttäselle. 

Vaan aina ei elämä Puolassa ole ollut täyttä leikkiä. Kommunismia huomattavasti synkempänä Puolan lähihistoriassa muistetaan toinen maailmansota. Tuolloin keskitysleirejä perustettiin saksalaisten toimesta eri puolille Puolaa, ensimmäisenä niistä Sztutowon kylän kupeessa sijainnut Stutthof, joka toimi myös tuhoamisleirinä ja yli 60 000 ihmisen elämän päätepisteenä. Myös suomalaisia tuolla leirillä on ollut kaikkiaan 133 kpl. Ymmärrys ei riitä käsittämään tämän julmuuden kokonaisuutta. Niin laajaa ja järjestelmällistä se on ollut. Käytyämme Stutthofin museossa, poistuimme hiljaisina paikalta. Auringonpaiste ja lintujen laulu ympärillä heräävässä keväässä tuntui täällä niin ristiriitaiselta.

Siinä kun punainen väri usein yhdistetään rakkauteen, intohimoon, elämänhaluun, on se myös veren väri. Tässä pieni pala punaista, myös siltä surullisemmalta puolelta.

Kaiken kaikkiaan matkamme oli ajatuksia herättävä, mutta myös rentouttava ja ilahduttava. Hymyn kasvoille saamiseen riitti vaikkapa vain punainen, valurautainen postilaatikko tai kaupan Fart-kyltti. 

Kasarimuistoja

Lelunurkasta löytyy paljon myös 80-luvun tavaroita. Kodissani on aina seurattu aktiivisesti urheilua. Niinpä lapsuusvuosien olympia- ja muut kisamaskotit ovat jääneet muistiini hyvin. Näitä maskotteja olen kerännyt nyt myöhemmällä iällä itselleni. Vuoden 1997 Helsingin jääkiekon MM-kisojen Jello-leijona on ainoa, jonka olen hankkinut jo kisojen aikaan. Kaikki muut ovat viime vuosien kirppislöytöjä. 

Vuonna 1989 olin Lahdessa paikan päällä hiihdon MM-kisoissa katsomassa yhdistetyn mäkihyppyä sekä naisten viestihiihtoa. Tuolta reissulta oli tarkoitus hankkia kotiinviemisiksi pehmeä Nestori-maskotti, mutta suuren suosion vuoksi olivat maskotit päässeet loppumaan. Tuota tonttukaveria etsin vieläkin. Samoin vuoden 1984 Sarajevon olympialaisten Vucko-susi on osoittautunut hankalaksi löytää. Jos näet näitä kavereita, otan mieluusti vinkkejä vastaan! 

Moskovan kesäolympialaisissa vuonna 1980 maskottina oli Misha-karhu. Siinä kun Misha oli väreiltään hillitty, hänen seuraajansa Sam-kotka oli varsin kirkkaan värinen. Tuon valkopäämerikotkan kisat olivat siis vuonna 1984 Los Angelesissa. Näiden kisojen väliin sijoittuivat Helsingin EM-kisat vuonna 1983. Siellä maskottina oli kotoisen sinivalkoinen Lasse-jänis. Nimensä tämä kaveri oli saanut tietenkin maineikkaalta juoksijalta, Lasse Viréniltä. Sam ja Lasse esiityvät kotonani myös muissa yhteyksissä. Ehkäpä kerron niistä joskus. 

Leikkinurkan sohvalla istuskelee myös vähemmän urheilullinen kasaripariskunta, Suursmurffi ja Smurfette. Vaikka nämä pienet siniset tyypit on luotu alunperin belgialaisen sarjakuvapiirtäjä Peyon toimesta jo 1950-luvun lopulla, nousivat ne ensimmäiseen suureen suosioon 1981 alkaneen The Smurfs animaatiosarjan jälkeen. Sen aallon myötä myös nämä kaksi ovat tiensä leikkeihini löytäneet!

Kultainen, keltainen 70-luku

Enpä ole paljoa itsestäni täällä kertonut. Olisiko paikallaan nyt valaista hieman sitä, kuinka minusta tuli tällainen. Synnyin kultaisella, keltaisella 70-luvulla. Ensimmäiset vuoteni vietin siis ihanien retrokankaiden ja värien keskellä. Ja myöhemmät vuoteni ilmeiseti olen kaivannut takaisin sinne.  

Äitiyspakkauksessani oli luonnettani kuvaavasti keltaoranssi aurinkoviltti. Samasta osoitteesta on peräisin myös ruskea nallemakuupussi, josta nykyään maksetaan maltaita nettihuutokaupoissa. Silti omastani en aio luopua, vaan se piristää yläkerran lastennurkassa leikkijöitä! 

Lastennurkassa on myös kasa Aku Ankka -lehtiä. Niiden säilytykseen löysin nettihuutokaupasta keltaoranssin lelukärryn, joka on myös alkujaan 70-luvulta. Puinen kärry vetosi väreillään niin, etten voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. 

Aku Ankkojen lisäksi luin lapsena paljon Tammen kultaisia ja hopeisia kirjoja. Omat suosikkini olivat Pikku Äiti sekä Herra pähkinäinen. Mutta kaikista kirjoista pidin ehkä eniten  Barbro Lindgrenin kirjasta Kesä Kaupungissa. Isolta siskolta perityn kirjan sivut ovat kuluneet jo aivan ohuiksi, kun sitä on luettu niin kovasti. Kirja ilmestyi alunperin vuonna 1965 nimellä Mattias sommar. Kirjassa viisivuotias tukholmalaispoika seikkailee kavereidensa Pellen ja Limpun kanssa kaupungissa. Tulen varmasti aina muistamaan myös Mattiaksen pikkusiskon Fillippan, jonka pää oli appelsiinin kokoinen. Ja jonka pojat koittivat myydä... Suosittelen lukemaan, jotta saatte tietää kuinka siinä kävi!

Lastennurkasta löytyvät nämäkin kirjat. Karvaiset leikkijät eivät tosin niiden päälle ymmärrä mitään...