Tiedättehän...

Tiedättehän sen tunteen, kun tulee pakko askarrella? Mielessä ei ole mitään erikoista, mutta sormia kutkuttaa. Jotain on vain saatava tehdä. Niin käy usein. Viimeksi eilen hain Fimo-massaa keittiön pöydän ääreen ja katselin ympärilleni. Mitä oikein tekisin? Kas, keittiön pöydällä nökötti punainen radio. Jääkaapin päällä oli kello. Nehän ovatkin hyviä harjoituskohteita. 

Fimoiluni ollessa vasta alussa, eivät taitoni riitä kovin suuriin mestariteoksiin. Mutta yritystä ja erehdystä tarvitaan joka alalla, ennen kuin pääsee puuhaan sisälle. Menköön siis sen piikkiin. 

Kaikki Fimo-massaan tutustuneet tietävät varmaan senkin tunteen, kun keittiön hellan edessä saa siristellä silmiään, jotta näkee mitä uunissa valmistuu. Eilen meillä oli kolme miniesinettä uunissa, kun mies kävi ihmettelemässä mitä tekeillä on. Kellon ja radion hänkin tunnisti, mutta kolmanteen joutui kysymään tunnistusapua. Voi harmi. Olin niin toivonut, että hän olisi keksinyt mikä se on. Minä en sitä nimittäin tiennyt. 

Sillä tietänette ehkä senkin tunteen, kun on ottanut massaa ihan hieman liian paljon, mutta sitä ei millään viitsisi laittaa takaisin pakettiin. Niinpä väänsin siitä viimeisestä palasta eilen vielä tällaisen… ...no, väkkärän. Jonka sitten nimesimme kulkusiksi, kun emme parempaakaan keksineet.