Mummula

Missä olit, kun Olof Palme kuoli?

Mää olin mummulassa! Koulun hiihtolomalla.

Mummu keitti aamupuuroa kun televisiosta alkoivat ylimääräiset uutiset. Itse poliitikosta ei mielikuvia ole, ei puolesta eikä vastaan. Mutta tuon tilanteen muistan.

Mummulla oli oma mökki, joka oli aivan oma laatuaan. Pieni ja punainen.

 Mummulareissulla piti aina käydä katsomassa läheistä koskea. Jostain syystä se oli jännä paikka.

 Mummulassa oli asioita, joita ei ollut missään muualla. Huriseva vessa. Oma museo, johon oli kerätty vanhoja tavaroita. Biedermeier-sohva. Peruukki. Öljyvärit. Hassua, miten monesta pienestä asiasta on jäänyt mielikuva. Kaikenkaikkiaan lapsuus on täynnä kultaisia muistijälkiä, joiden parissa hymy nousee huulille.

Runoilija Heli Laaksonen on tunnustautunut avoimesti ihailevansa mummuja. Ajatus tuntuu tutulta. Taidanpa minäkin tehdä niin. Tämä runo on täydellinen sekoitus molemmista mummoistani. 

Tässä he ovat.

  

Mummuks tahtomine

 

Tule viäl semne aamu,
ko mää herä ilman kello oikke aikasi,
keitän ittelän kaffet, polje Monarkin kans kaupunkil,
ole oven taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliike
myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,
autta valikoima heijä suurimma,
vaaliampunasimma pualpunttisimma aluhousu.
Aurjoefärisek kunnolliset tukisuka,
ja merinovillasep polvelämmittime,
naapurkaupast peessik kenkä
ja paffilaatikoruskia poplari.

Mää haise aukalyptukselt,
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamempystykorva,
mut kieltäyryn kaikest,
sano: emmää muist,
emmää jaks,
emmää ol ikä ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassatta orotta.

Heli Laaksonen, kirjasta Raparperisyrän 

 

 

-Tipi-